GRAVITAATIO

Kaksi gravitaatiota

Urantia-kirjan mukaan on olemassa kaksi erilaista gravitaation lajia, universaalinen eli
absoluuttinen gravitaatio ja paikallinen eli lineaarinen gravitaatio. Universaalisen gravitaation vaikutuslinjat yhdistyvät maailmankaikkeuden keskustassa (keskusuniversumi) ja säteilevät kaikkialle kosmokseen. Tämän absoluuttisen gravitaation kehämäiseen vetoon reagoivat vapaat ultimatonit, avaruusenergia ja painovoiman hallitsema energia. Paikallinen gravitaatio on
vuorovaikutus ilmiöja se vaikuttaa täysimääräisesti vasta aineellisen erilaistumisen sähköisessä vaiheessa, ns. elektroniseen aineeseen. Tiede on todennut (yleinen suhteellisuusteoria ja sen kokeellinen todentaminen), että painovoima vaikuttaa myös valoenergiaan. Universaalinen gravitaatio on tieteelle (luonnollisesti) tuntematon.

Universaalinen (absoluuttinen) gravitaatio

Absoluuttisen gravitaation keskus on keskusuniversumi (s.125) ja sitä ympäröivä ns. pimeä aine.Tämän gravitaation puoleensa vetävä voima pitää tehokkaasti otteessaan koko avaruuden kaikkien universumien kaikki maailmat. Kaikki avaruusenergian ulosvirtaukset reagoivat tämän gravitaation vetoon, joka vaikuttaa kokonaisuniversumin ellipsin muotoisten avaruustasojen loppumattomilla kehillä. Keskusuniversumin ympärillä kiertää (s.153) uskomaton määrä valtavia pimeitä vetovoimakappaleita. Nämä pimeät massat eivät heijasta eivätkä ime valoa, kätkien Keskuksen aivan lähelläkin olevien ajallisuuden ja avaruuden asutettujen universumien näkyviltä. Pimeiden gravitaatiokappaleiden sisempi vyöhyke pyörii vastapäivään, ulompi myötäpäivään. Vuorottaiset pyörimissuunnat ja pimeän massan uskomaton määrä tasapainottavat gravitaatiolinjat. Pimeiden painovoimakappaleiden vetovoimassa ilmenee kumpaakin gravitaatiota: absoluuttista ja lineaarista (s.126). Lineaarinen eli paikallinen gravitaatio liittyy energian tai aineen sähköiseen vaiheeseen.

Kirjan mukaan (s.128) fyysisellä maailmankaikkeudella on määrätyt rajansa, ja todisteen sen rajallisuudesta ja kehämäisyydestä antaa se, että perusenergian kaikki muodot kiertävät aina kokonaisuniversumin avaruustasojen kaartuvaa rataa absoluuttisen gravitaation vetoa noudattaen. Elliptisiä avaruustasoja on, keskusuniversumin ja superuniversumien (joista yhteen Linnunrata kuuluu) tasojen lisäksi, neljä ulkoavaruuden tasoa (joilla organisoitumassa olevat tähtisumut ja kaukaiset galaksit ja kvasaarit ovat). Laskelmat osoittavat (kirjan mukaan), että keskusuniversumi ja sitä ympäröivät seitsemän superuniversumia käyttävät tällä hetkellä vain noin viisi prosenttia absoluuttisen gravitaation vetovoimasta, toisin sanoen noin 95% aktiivisesta kosmisesta gravitaatiovaikutuksesta on sidoksissa kaukaisen ulkoavaruuden järjestelmien hallintaan. Koska lineaarinen gravitaatio on vuorovaikutus ilmiö, se voidaan laskea vain, jos tunnetaan tällä hetkellä vaikuttava absoluuttinen gravitaatio.

Avaruuden respiraation (s.123) selittämä nykyinen universaalinen ulospäin suuntautuva
laajenemisliiketarkoittaa sitä, että massajärjestelmät liikkuvat absoluuttista gravitaatiota vastaan (universumien laajetessa ja supistuessa vuoronperään sykli kestää noin kaksi miljardiavuotta; supistuessa liike tapahtuu tietysti universaalisen gravitaation myötäisesti). Kirjan mukaan
tämä on (s.134) avaruustyötä, muttei voima-energiatyötä (tieteen käsityksen mukaan ns. pimeä energia aiheuttaa havaitun, kenties kiihtyvän, galaksien etääntymisen toisistaan). Astronomit(maapallolla) ovat mitanneet Linnunradan liikkuvan (noin 500 km/s) vastapäivään kohti kaukaista galaksijoukkoa, jonka laskettu massa ei alkuunkaan riitä selittämään havaintoa. Kyseessä lienee keskusuniversumin suunnattoman pimeän massan vetovoima (absoluuttinen ja osin lineaarinen?). Superuniversumin tähtientutkijat tuntevat tämän (s.165) yhtä perinpohjin kuin maapallon astronomit tuntevat aurinkokunnan planeettojen radat. Sivuilla 133-134 ja 168 on käsitelty avaruutta ja liikettä sekä moninaisia kiertoliikkeitä, joissa olemme mukana.

Kirjan mukaan (s.465) auringoista avaruuteen pakenevat ultimatonienergiat osallistuvat siellä elektronien muodostukseen ja energian aineellistumiseen (ultimatoni on ensimmäinen havaittavissa ja mitattavissa oleva energiamuoto, jolla on kolme liikemuunnosta, joista yksi edustaa antigravitatorisen potentiaalin kierroksia, s.476). Ultimatonit eivät ole paikallisen gravitaation, painovoiman alaisia, mutta absoluuttista gravitaatiota ne tottelevat täysin.
Kuten tiedämme, atominen aine, elektronit ja fotonit (esim. valon todettu taipuminen massiivisen kappaleen vaikutuksesta) ovat painovoiman alaisia, mutta ultimatonienergia ei noudata läheisten eikä kaukaisten massojen lineaarisen gravitaation puoleensa vetävää voimaa. Ultimatonienergia (jota tiede ei siis tunne), absoluuttisen gravitaation ellipsin muotoisten kehien voimalinjoja kulkien, kiertää kaikkialla kokonaisuniversumissa.

(Paikallinen) gravitaatio

Lineaarinen eli paikallinen gravitaatio tai vain gravitaatio on (s.482) makrokosmoksen
lyhyen kantaman koossapitävä voima, vähän samaan tapaan kuin atomin sisäisen koossapysyvyyden voimat ovat mikrokosmoksen lyhyen kantaman voimia. Avaruudessa matkaavan aineellistuneen energian gravitaatioon reagointi on suoraan verrannollinen vuorovaikutuksessa oleviin massoihin ja kääntäen verrannollinen niiden välisen etäisyyden neliöön (tiede tuntee tämän jo 1600-luvulla esitetyn Newtonin painovoimalain). Kuitenkin, edelleen kirjan mukaan, väliin tuleva avaruus modifioi sitä niin, että lopputulos on vain karkea arvio etäisyyden neliön osalta. Loppujen lopuksi avaruus voittaa lineaarisen gravitaation siksi,että siinä ovat mukana monien aineellisen olomuodon yläpuolella olevien voimien
antigravitatoriset vaikutukset, voimien, jotka toimivat gravitaation vaikutuksen ja kaikkinaisen siihen reagoimisen neutraloimiseksi (jäljempänä tarkastellaan eräiden avaruusluotaimien odottamatonta etääntymisnopeuden hidastumista ja sen selittäviä gravitaation muutoksia, ko.tapauksessa kuitenkin oli kyse painovoiman lisääntymisestä; esitetyt teoriat ovat kuitenkin mielenkiintoisia, sillä jotain on jäänyt huomaamatta).

Gravitaation (muista kuin näkyvistä) aiheuttavista massoista kirja esittää mustan aukon (s.171)
ja muut avaruuden pimeät saarekkeet (s.173). Loppuun palanut aurinko, joka on säteillyt kaiken sisältämänsä avaruusenergian, lähenee täysimääräisen tiheyden tilaa, täyttä tiiviyttä. Kuvaus sopinee mustan aukon käsitteeseen (hieman oudosti kuvailtuna). Avaruuden pimeät saarekkeet ovat kuolleita aurinkoja ja muita suuria materiakertymiä, jotka ovat valottomia ja lämmöttömiä. Niillä on suunnaton massa ja tiheys on lähes uskomaton. Ne ylläpitävät gravitaatiovoimatasapainoa
ja pitävät otteessaan suuriakin tähtijärjestelmiä. Tieteen laskelmien mukaan tätä ns. pimeää ainetta
on huomattavasti enemmän kuin näkyvää ainetta. Energian kontrollissa ja säätelyssä gravitaatiolla on tärkeä rooli (s.175 ja 472) universaalisen järjestelmän tasapainon ylläpitämisessä aineen ja energian välillä. Avaruuden pimeät saarekkeet, kuten auringot, planeetat ja muut taivaankappaleet(s.170), saavat alkunsa (s.455) pääasiassa tähtisumuista. Kullakin tähtijärjestelmällä ja planeettajärjestelmällä on omat painovoimakeskuksensa (s.455-458) ja niistä aiheutuvat moninaiset kiertoliikkeet (s.168).

Gravitaatio ja tiede

Isaac Newton (tarinan mukaan) sai putoavan omenan päähänsä v.1655. Oli tarina totta tai ei, vuonna 1687 Newton julkaisi Principia-teoksessaan painovoimalakinsa, teorian gravitaatiosta, joka selitti yhtä hyvin maan vetovoiman kuin myös planeettojen liikkeet aurinkokunnassa.Yksinkertainen matemaattinen kaava kertoi, että vetovoima on suoraan verrannollinen kappaleiden massoihin ja kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön. Newton ilmoitti, että fysikaalinen selitys oli avoin: painovoima voi välittyä aineellisesti tai aineettomasti. Vasta 1800-luvulla päästiin eteenpäin kun Maxwell (1854) kehitteli magneettisten ja sähköisten voimien kenttäkäsitteen; niinpä 1900-luvun alussa painovoimateoriaa täydennettiin
painovoimakentän käsitteellä: se oli kenttä, joka muodostui kaikista siihen vaikuttavista massoista. Myös aineellista selitystä tarjoiltiin: olisi hypoteettinen eetteri, joka välittäisi sekä sähkömagneettisia aaltoja että massojen keskinäistä vetovoimaa.

Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria v. 1915 toi uuden ulottuvuuden painovoimaan, joka teorian mukaan oli avaruuden kaareutumista neliulotteisessa aika-avaruudessa. Einsteinin (monimutkaisten) yhtälöiden avulla voitiin laskea, miten erilaiset massat kaareuttavat (sinänsä abstraktia) aika-avaruutta. Fyysikko John Wheelerin sanoin: Aine kertoo avaruudelle, miten tämän pitää kaareutua; avaruuden kaareutuminen kertoo aineelle, miten tämän pitää liikkua. Googlaamalla löytyy kivoja kuvia, esim. siitä, miten kaunis keltainen aurinko on painanut kalvolle kuopan, missä Maa pyörii kehää. Mitä massiivisempi kappale, sitä syvempi kuoppa ja sitä suurempi gravitaatiovoima. Ääritapaus on musta aukko, singulariteetti, aika-avaruuden täydellinen vääristymä. Siellä ei Einsteinin teoria ilmeisesti ole pätevä,tarvitaan kvanttigravitaatiota, yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan yhdistämistä.

Suhteellisuusteorian kokeelliset todisteet ovat tuoneet esiin sen, että sähkömagneettinen kenttä ja painovoimakenttä ovat vuorovaikutuksessa. Niinpä massiivinen kappale taivuttaa valoa ja valon kulkiessa gravitaatiokuopan kautta, sähkömagneettisen säteilyn taajuus ja energia pienenevät aaltopituuden näin kasvaessa (punasiirtymä). Sähkömagneettisen kentän välittäjähiukkasten (fotonien) esimerkin mukaan tiede olettaa, että painovoimaakin välittää hiukkaset (gravitonit). Painovoima-aaltoja on yritetty mitata, mutta toistaiseksi gravitonia ei ole löydetty. Kenttien vuorovaikutus (kytkeytyminen?) ja energian vaihto on siis todettu;mutta onko kaukovaikutus ja paikallinen vaikutus (kaareutuminen?) sama vai erilainen ilmiö, miten kaukaiset vaikutukset välittyvät vai onko fysikaalinen mekanismi (gravitonit ja Newtonin painovoimalaki) kaikissa tapauksissa sama vai onko valoa nopeampi välitys mahdollinen. Monia kysymyksiä on avoinna. On ehdotettu, että gravitaatiota pitäisi modifioida pitkillä etäisyyksillä tai, että luonnossa on (toistaiseksi havaitsematon ) viides perusvoima. Se, että eräiden Pioneer-luotaimien nopeuden havaittiin hidastuvan etäisyyden kasvaessa, viittasi painovoiman kasvavan kauempana. Tosin tämä saattoi johtua ns. pimeän aineen gravitaatiosta. Gravitaation teorian lopullinen muoto ja fysikaalinen ymmärtäminen ovat edelleen avoimia kysymyksiä. Supersäieteoria (josta olen aikaisemmin kirjoittanut) on eräs lähestymistapa gravitaation fysikaalisen mekanismin ongelmaan. Mielenkiintoista on myös se, että Coulombin laki on formaalisesti Newtonin painovoimalain kaltainen:sähkövoima on suoraan verrannollinen sähkövarauksiin ja kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön. Kuitenkin, heikoilla sähköisillä vuorovaikutuksilla (esim. molekyylien välisillä van der Waals voimilla) sähkövoima modifioituu voimakkaasti: elektronitiheyksien ja positiivisen sähkökentän välinen voima on kääntäen verrannollinen etäisyyden seitsemänteen potenssiin. Tiedehän on ehdottanut myös painovoiman modifioitumista suurilla etäisyyksillä. Ehkäpä saamme vastauksia painovoiman ongelmaan tutkimuksilla (painottomassa tilassa) avaruusluotaimiin vaikuttavien voimien mittauksilla ja uuden teorian avulla.

Punasiirtymä        Painovoiman mysteeri