Share |

Antropologia

Vaaleaihoiset andiitit ja arjalaiset

Urantia-kirjan mukaan (s.878) Turkestan (Uzbekistanin, Tadzikistanin, Kazakstanin, Kirgisian ja pohjoisen Afganistanin alueista muodostunut n. kolmen miljoonan neliökilometrin laajuinen kokonaisuus) oli yli 25 000 vuotta, lähes vuoteen 2 000 eKr, väestöpohjaltaan pääasiassa ensin andiittinen (esiarjalainen) ja myöhemmin niin kutsuttu arjalainen. Andiittikulttuurin itäisin etuvartio oli Tariminlaakso, joka siihen aikaan oli viljavaa maata. Tämä sivilisaatio kuitenkin tuhoutui sateita tuovien tuulten käännyttyä kaakkoon. Keski-Aasian ylänköseutujen aste asteelta paheneva kuivuus alkoi v. 8 000 eKr tienoilla ajaa andiitteja jokilaaksoihin ja merenrannoille.Turkestanista alkoi valtava maastamuutto, ja tuhansien vuosien aikana seurasi esiarjalaisten ja arjalaisten leviäminen itään ja länteen sekä sekoittuminen paikallisiin asukkaisiin. Parhaiten andiittinen verenperintö on nähtävissä pohjoismaisessa valkoisessa rodussa sekä joissakin intialaisissa ja turanilaisissa kansanheimoissa (U-kirja s.904-905). Kirjan mukaan (s.879) vielä tänäkin päivänä turaanilais- ja tiibetiläiskansojen keskuudessa on havaittavissa jälkiä andiittien ja arjalaisten perimästä, mistä todistavat näillä seuduin silloin tällöin tavattavat vaaleat ihmistyypit.

Tästä alkaa ensimmäinen kertomuksemme siitä, kuinka nykyajan tiede, arkeologiset, antropologiset ja geneettiset tutkimukset, todentavat U-kirjassa esitettyjä väitteitä ja, tässä tapauksessa, osoittavat Antiikin Kreikan tarinoissa ja historiankirjoituksessa esiintyvät soturinaiset, amatsonit, todellisiksi. Myös arkeologien löytämät Tarimin muumiot todistavat muinaisesta andiittikulttuurista ja kolmas kertomuksemme vie meidät Saharan muinaiseen sivilisaatioon, joka tuhoutui ilmaston muutoksen seurauksena. Neljäs kertomus on indo-eurooppalaisten kielten leviäminen (tieteen käsitys) ja sen yhteys andiittien läntisiin vaelluksiin (U-kirja). Viidentenä todisteena U-kirjan tekstien todenperäisyydestä on vielä viikinkien Amerikan matkat (eli uuden mantereen löytäminen). Muitakin yhtäläisyyksiä tieteen nykykäsityksiin toki löytyy, mutta edellä mainitut tieteelliset löydöt ovat huomattavasti U-kirjan ilmoituksia (1925-1935) tai ilmestymistä (1955) myöhäisemmältä ajalta.

Amatsonit, myyttiset soturinaiset

Antiikin kreikkalainen historiankirjoittaja Herodotos kertoo vaaleista ja kaunispiirteisistä, ratsastaen liikkuvista naissotureista, amatsoneista, jotka taistelivat usein kreikkalaisia vastaan. Sotaisat naiset asustivat (edelleen kreikkalaisten mukaan) Mustanmeren ja Kaspianmeren ympäristössä ja olivat myöhemmin yhteydessä (naimakaupoin) skyyttien, erään indoiranilaisen nomadikansan kanssa. Antiikin tunnetut kuvanveistäjät ja maljakkomaalarit ikuistivat nämä naiset usein soturipapittaren rituaaliasussa; yhteys muinaiseurooppalaisen äitijumalattaren uskonnon kanssa (arkeologi Marija Gimbutas) ja Eeva-kultin (U-kirja, s.895) kanssa on ilmeinen.

Amatsonien sotaretkistä on säilynyt kertomus Troijan sodan ajoilta (n.1 200 eKr), jolloin soturinaiset tulivat auttamaan kreikkalaisten piirittämiä troijalaisia kuningattarensa Pentesilean johdolla. Tarinan mukaan tämä oli pukeutunut kasvot peittävään haarniska-asuun, ja ajan tapoihin kuuluen haastoi Akhilleuksen kaksintaisteluun. Kreikkalaisten suurin taistelija kuitenkin voitti ja surmasi Pentesilean. Vasta kun Akhilleus riisui vastustajansa kypärän, hän havaitsi surmanneensaj umalattoman kauniin vaalean naisen ja rakastui tähän silmittömästi. Amatsonit hävisivät taistelun, mutta sotaisat naiset eivät lannistuneet: aika ajoin he kävivät tuhoamassa kreikkalaisten etuvartioita. Kun lopullinen tappio koitti, amatsonit pakenivat skyyttien maahan, avioituivat näiden kanssa ja matkasivat kohti itää. Herodotos mainitsee historianteoksessaan nämä amatsonien (ja skyyttien) jälkeläiset sauromaatteina, ja myöhempi historia tuntee heidät Etelä-Venäjän arojen sarmaatteina.

Totuus myyttien takaa
1990-luvun arkeologiset, antropologiset ja geneettiset tutkimukset

Arkeologi Jeannine Davis-Kimball ja antropologi Leonid Jablonski tekivät 1990-luvulla kaivauksia Pokrovkassa Venäjällä, lähellä Kazakstanin rajaa. Alueelta oli löytynyt useita kymmeniä kumpuhautoja, kurgaaneja, joihin uskottiin haudatun Herodotoksen mainitsemia sauromaatteja ja myöhempiä nomadiheimolaisia, sarmaatteja, molemmat amatsonien jälkeläisiä. Antropologiset tutkimukset (kallot, luut) ja korulöydöt osoittivat vainajat naisiksi ja haudoista kaivetut aseet (pronssiset nuolenpäät, rautamiekat ja tikarit) soturinaisiksi, jota vahvisti taistelussa saadut vammat ja hautaaminen taisteluasentoon. 2 500 vuotta vanhasta luuaineksesta otettiin varovaisesti (ettei tapahtuisi kontaminaatiota) näytteet, jotka lähetettiin Saksaan rikospoliisin oikeuslääketieteellisen laitoksen oikeusantropologille (J. Burger) DNA-analyysiä varten. Erään 13- tai 14-vuotiaan tytön taipuneet sääriluut kertoivat aikaisesta ratsastamisesta, kenties jo alle 10-vuotiaana. Toisesta kurgaanista löytynyt egyptiläinen alabasteri, joka näin ollen oli kulkeutunut noin 3 000 kilometriä, puolestaan todisti muinaisten amatsonien vaelluksesta kohti itää. Mutta löytyisikö jostain elävä todiste, jonka voisi geneettisesti yhdistää sarmaatteihin ja näin ollen myyttisiin amatsoneihin?

Meiramgul, muinaisten soturinaisten jälkeläinen

Jeannine Davis-Kimball halusi selvittää amatsonimyytin loppuun asti ja matkusti Länsi-Mongoliaan paikallisten nomadiheimojen asuinsijoille. Vaikeakulkuisille vuoristoseuduille päästyään hän löysi paimentolaisten joukosta jousipyssyjä käyttäviä naisia, jotka vaalivat vanhoja perinteitä: vaatetus ja korut olivat kuin muinaisten (2 000-3 000 vuotta sitten eläneiden) sarmaattien aikoinaan käyttämät. Kulttuurinen samankaltaisuus ei kuitenkaan ole riittävä todiste, joten sitkeä arkeologi jatkoi matkaa, olisi löydettävä vaalea ihmistyyppi geneettisen todisteen saamiseksi. Eräässä syrjäisessä kylässä häntä odotti yllätys: vastaan käveli vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, 9-vuotias Meiramgul. Tytön DNA-näyte lähetettiin Saksaan vertailtavaksi aikaisempien Pokrovkan kurgaaneista kaivettujen soturinaisten, sarmaattien, 2 500 vuotta vanhojen biologisten näytteiden kanssa. Koska mitokondrio-DNA säilyy lähes muuttumattomana tuhansia vuosia, vertailu kertoisi, olisiko Meiramgulilla perinnöllinen yhteys muinaisiin soturinaisiin. DNA-analyysin valmistuttua, hämmästynyt oikeusantropologi Burger kertoi puhelimitse Davis-Kimballille, että mongolityttö on geneettisen analyysin perusteella sarmaattien (ja näin ollen amatsonien) jälkeläinen!

Poikkitieteellistä tutkimusta

Kun Jeannine Davis-Kimball katseli tiedon saatuaan ratsastavaa Meiramgulia, tuntui kuin muinaisuuden soturinaiset olisivat heränneet henkiin. Samalla oli osoitettu Herodotoksen historiankirjoitus ja Urantia-kirjan väite nykyisin elävistä andiittien vaaleaihoisista jälkeläisistä todeksi arkeologian, antropologian ja genetiikan (mt-DNA) poikkitieteellisillä tutkimuksilla, mukana tietysti esihistoriallisia tietoja, Herodotosta myöhempää historiaa, geologiaa, paleontologiaa, paleoantropologiaa, fysikaalis-kemiallista ajanmääritystä, kulttuuriantropologiaa, teologista antropologiaa jne. Meidän kiinnostuksen kohteemme tulevissa kirjoitelmissa on fyysinen antropologia (johon tietysti liittyy nykyisen sivilisaation kehittyminen): ihmisen alkuperä, evoluutio ja leviäminen maapallolla, rotujen synty, sekoittuminen ja tuhoutuminen ja erityisesti ns. nykyihmisen kehittyminen maapallon kanta-asukkaista, värillisistä roduista, rotujen (tieteelletuntemattoman) kohentamisen kautta, neanderthalilaisten ja cro-magnonin tuhoutuminen ja andiittien perintöaineksen vaikutus pohjoismaisen (ja yleensä länsimaisen) valkoisen rodun syntyhistoriaan. Kyseessä ei siis ole rotuoppi, vaan U-kirjan ja tieteellisen tiedon vertailu.

Andiittikulttuuri

Urantia-kirjan mukaan (s.878) andiittikulttuurin itäiset keskukset sijaitsivat Itä-Turkestanissa (nykyinen Luoteis-Kiinan autonominen alue, Sinkiang, jossa uiguurit asustavat) lähes 15 000 vuotta (17 000-2 000 eKr). Täältä nämä esiarjalaiset ja myöhemmät nk. arjalaiset tunkeutuivat Intian pohjoisosiin (Indus-kulttuuri) ja Kiinaan aina Keltaisenjoen laaksoihin, keltaisten ihmisten pohjoisille maille. Sinkiangin Tariminlaakso, joka sijaitsee Tiibetistä pohjoiseen ja Gobin aavikosta länteen, oli andiittinen (arjalainen) aina vuoteen 2 000 eKr. Lounais-Aasiasta, Turkestanista ja Itä-Turkestanista, levisivät nykyisen sivilisaation potentiaalit maailmaan, kun vuosituhansien kuluessa tapahtui andiittien ja arjalaisten, ja heidän mukanaan indoeurooppalaisten kielten, leviäminen länsimaihin ja läntiseen Aasiaan. Nykyisin näitä kieliä puhutaan laajalla alueella, lännessä aina Irlannista pitkälle itään (tokaari Sinkiangissa ja sanskrit Intiassa).

Tässä yhteydessä lienee paikallaan terminologinen selvitys. Urantia-kirja puhuu valkoisen läntisen rodun edeltäjistä termein andiitti, esiarjalainen ja arjalainen. Tiede käytttää erilaisia nimityksiä, kuten kaukasidi (myös nykyisessä käytössä), europidi, indoeurooppalainen, indoarjalainen (suppea), indoiranilainen (suppea) ja arjalainen. Viimeksi mainitulla on rotupolitiikan terminä huono kaiku. Kuitenkin, natsiajan saksalaiset tiedemiehet etsivät Urantia-kirjan ilmoitusten aikana (1925-1935) innokkaasti arjalaisen kantarodun muinaisia asuinsijoja ympäri maailmaa, myös (aivan oikein) Lounais-Aasiasta. Nykyiset ihmiset ovat tietenkin rodullisesti, enemmän tai vähemmän, sekoittuneita. U-kirjassakin (s.904-905) käsitellään nykyisiä sekoittumarotuja (tosin pintapuolisesti, kyllä tietyt rotupiirteet on erotettavissa tänäkin päivänä kallon muodon, luuston erityispiirteiden,kasvojen, ihonvärin, hiusten värin, silmien värin ym. tuntomerkkien avulla).

Tarimin muumiot, andiittikulttuurin todiste

Luoteis-Kiinan Sinkiangissa sijaitsevan Tarimin altaan eteläosasta, Taklimakanin aavikolta, on löydetty noin 2 000 vuotta vanhoja muumioita, jotka ovat säilyneet luonnollisesti hiekka-aavikon kuivassa ja suolaisessa maaperässä. Kiinalaiset ja uiguuriarkeologit ovat vasta äskettäin tutkineet aluetta tieteellisesti ja tähän mennessä (noin vuonna 2 000) tutkitusta yli kolmestasadasta muumiosta vain n.10% kuuluu mongolidiseen ihmistyyppiin. Muut ovat vaaleahiuksisia (jotkut punatukkaisiakin) ja muutoinkin selvästi (esim. kallon muoto) erilaisia: kaukasideja tai europideja, toisin sanoen muinaiseen valkoiseen rotuun kuuluvia. DNA-tutkimukset ovat vahvistaneet yhteenkuuluvuuden europidien kanssa.

Tarimin muumiolöydöt ovat herättäneet laajalti kansainvälistä huomiota. Jopa hyvin säilyneiden muumioiden kasvot kertovat, etteivät ne edusta Itä-Aasiassa nykyisin yleistä mongolidista tyyppiä. Vaaleahko iho, naisten pitkät vaaleat hiukset ja miesten parrat osoittavat heidän saapuneen lännestä. Keitä nämä Tarimin varhaiset asukkaaat olivat, on tieteelle tuntematonta ja viimeaikaisten arkeologisten löytöjen suuria arvoituksia. Vastaus löytyy Urantia-kirjasta.

Andiitit, tieteen indoeurooppalainen kantakansa

Urantia-kirjan mukaan (s.871) andiittirotu sai alkunsa Mesopotamiassa ja sen välittömässä ympäristössä (tieteelle tuntemattomista) adamiiteista ja nodiiteista, jotka sekoittuivat evolutionaarisiin kansanheimoihin. Varhaiset andiitit eivät olleet arjalaisia, he olivat kirjan mukaan esiarjalaisia, valkoisen rodun edeltäjiä. Andiittikulttuurilla oli hallitseva asema alueella, joka ulottui Mesopotamiasta Sinkiangiin, läntiseen Kiinaan. Mesopotamiasta, Kaspianmeren ympäristöstä ja Turkestanista andiitit levittäytyivät vuosituhansien aikana (15 000-6 000 eKr) Eurooppaan, invaasion Välimeren rantamaihin tapahtuessa kuitenkin vasta n. 2 500 eKr. Sulatettuaan itseensä (ja tuhottuaan osan) valloittamiensa alueiden kansanheimot, andiittirotu hävisi vähitellen vuoteen 2 000 eKr mennessä, sumerilaisten ollessa viimeiset andiitit (s.875). Andiittinen rotuperimä antaa nykyiselle valkoiselle rodulle yleispiirteen, jota kutsutaan kaukasidiseksi piirteeksi. Andiittien vaellukset ja levittäytyminen itämaihin ja länsimaihin on esitetty U-kirjan sivuilla 872-899. Tämän jälkeen kirja käsittelee kulttuuriantropologiaa ja sosiaalista evoluutiota (nykysivilisaation kehittyminen, avioliiton kehitys, avioliittoinstituutio,avioliitto ja perhe-elämä) sivuilla 900-943, sekä aiemmin (s.763-807) laajemmin (sivilisaation sarastus, ihmisen perusinstituutiot sekä hallitusjärjestelmän ja valtion kehittyminen). Myös uskontoantropologiasta kiinnostuneille löytyy (s.944-1002) luettavaa (palvonnan alkujuuret, uskonnon varhaiskehitys, aavekultit, fetissit, taikakalut ja magia, synti, uhri ja sovitus, shamanismi, poppamiehet ja papit sekä rukoilun kehityshistoria). Myös eri uskontojen historiaa, filosofiaa ja erilaisia kultteja käsitellään (s.1003-1085). Kuten aiemmin mainittu, käsittelen kirjoitelmissani pääasiallisesti fysikaalisia tieteitä (kemia, fysiikka, astrofysiikka, astronomia), geologiaa ja fyysistä antropologiaa (joihin tietenkin kuuluu poikkitieteellistä tarkastelua, jopa humanististen tieteiden alueelta; nykyajan tiede on kokonaisvaltaista, useinkin EI yksittäistä tieteen aluetta tai pelkästään yksityiskohtia käsittelevää (tiukkapipoinen fakki-idiotismi).

Mistä indoeurooppalaiset tulivat? Tieteilijät (kuten arkeologit, antropologit, kielitieteilijät ym.) ovat esittäneet erilaisia teorioita, joista yleisesti hyväksytyn mukaan indoeurooppalainen kantakansa saapui Eurooppaan noin 7 000-3 000 eKr Kaspianmeren ympäristöstä, alueelta, joka sijaitsee osittain läntisessä Turkestanissa. Tämän ns. kurgaanimalliversion mukaan levittäytyminen Eurooppaan tapahtui kolmena aaltona. Näin tapahtui myös Urantia-kirjan mukaan (s.892): viimeiset tulokkaat saapuivat ratsain kolmena suurena aaltona. Valtaosa vaelsi pohjoista reittiä eli Volgan ja Donin laidunmaiden kautta, osa saapui  Egeanmeren saarien kautta. Myös Mesopotamiasta lähteneet andiitit päätyivät Kaspianmeren reittiä pitkin Eurooppaan (s.873).Tieteilijöiden toisen teorian mukaan invaasio olisi tapahtunut Turkin ja Kreikan kautta, joka siis sekin on yhtäpitävä U-kirjan kanssa (Egeanmeren reitti). Jo pelkkä karttaan vilkaisu osoittaa,että molemmat reitit ovat todennäköisiä. Tiede on päätynyt teorioihinsa tutkimalla indoeurooppalaisten kielten leviämistä todennäköisestä alkukodistaan.   

Andiitit ja indoeurooppalaiset kielet

Urantia-kirjan mukaan (s.872) niin kutsuttu arjalainen kantakieli oli muotoutumassa Turkestanin ylängöillä noin 15 000 eKr. Monet nykykielet juontuvat tästä varhaisesta puhekielestä, jota käyttivät Eurooppaan ja Pohjois-Intiaan levittäytyneet andiitit. Tästä muinaisesta kielestä johtuu se länsimaisten kielten samankaltaisuus, jota kutsutaan arjalaisuudeksi.

Tieteilijätkin ovat päätyneet U-kirjassa esitettyyn (arjalainen kantakieli) malliin, toisin sanoen, useimmat eurooppalaiset ja osa läntisen Aasian muinaisista kansoista ovat puhuneet toisilleen sukua olevia kieliä, niin kutsuttuja indoeurooppalaisia kieliä. Yhtäläisyydet sanastoissa ovat auttaneet kielitieteilijöitä rekonstruoimaan kantakielen, ainakin osittain. Esimerkkinä (lännestä itäänpäin) sana kolme: tri (kelttiläinen muinaisiiri), thrie (germaaninen muinaiskieli), tres (itaalinen latina), trys (balttilainen liettua), trije (slaavilainen venäjä), treis (kreikka), tri (intialainen sanskrit) ja trai (tokaari Sinkiangissa). Myös indoeurooppalaisten vaellukset Turkestanista Eurooppaan tukevat kielitieteilijöitä: eräästä Tarimin muumiosta antropologien tekemä DNA-analyysi osoittaa, että sillä on sama geeniperintö kuin 40 prosentilla nykyisiä eurooppalaisia.

Indoeurooppalaiset saapuivat Eurooppaan (tieteen mukaan) Kaspianmeren ympäristöstä sekä Venäjän arojen että Turkin kautta levittäen kielensä ei-indoeurooppalaisia kieliä (kuten iberia, etruski ja hatti) puhuvien kansojen yli. Itään tapahtuneen invaasion johdosta indoeurooppalaisiin kieliryhmiin kuuluvat myös iranilaiset ja indoarjalaiset (pohjois-Intiassa) kielet. Tieteen nykyinen indoeurooppalaisten alkukotiteoria ja levittäytymiset vastaavat hyvin U-kirjan tekstiä, jos kohta kielitieteilijöillä ja arkeologeilla (ja antropologeilla) onkin hieman eri käsitys alkukodin rajoista. Kun yhdistetään kaikki tieto, voidaan sanoa, että andiitit eli esiarjalaiset eli arjalaiset eli indoeurooppalaiset saapuivat Eurooppaan 15 000-2 000 eKr välisenä aikana, jona aikana myös kehittyivät Euroopan kolme valkoista rotua (U-kirja s.897-899), niin kutsutussa pohjoismaisessa valkoisessa rodussa (Skandinavia, Länsi-Suomi, Tanska, Pohjois-Saksa) on eniten andiittien verenperintöä (s.871).

Läntisessä Euroopassa on säilynyt (tieteen mukaan) eräs ei-indoeurooppalainen kieli, baski, jota puhutaan Pohjois-Espanjassa ja Etelä-Ranskassa. Urantia-kirjan mukaan (s.898) andiitit eli arjalaiset levittäytyivät Välimeren rannikkomaihin vasta vuoden 2 500 eKr suurten nomadihyökkäysten aikoihin. Pohjoisempana andiitit hävittivät U-kirjan sinisen (Cro-Magnon)ihmisen sotimalla ja aviosuhteiden kautta, mutta etelämpänä näistä (Cro-Magnon-sininen) säilyi baskit (mikä tietysti selittää kielitieteilijöiden havainnon baskien omasta kielestä). Baskien itsenäisyyshankkeille on siis olemassa ainakin kulttuurillinen peruste.

Saharan muinainen sivilisaatio

Tiede Urantia-kirjan vahvistajana

U-kirjan kertomus Saharan muinaisesta sivilisaatiosta, sen pystyttäneestä kansasta ja sen rodullisesta kohentumisesta Mesopotamiasta saapuneiden andiittien vaikutuksesta sekä ilmastonmuutoksen aiheuttamasta sivilisaation tuhoutumisesta saa vahvistuksen tieteen uusimmista tutkimuksista. Tieteilijät, kuten arkeologit, antropologit, geologit, paleontologit, egyptologit,kulttuuritutkijat, kemistit, fyysikot, ilmastotutkijat, biologit ym., ovat monitieteellisellä metodilla eli ns. poikkitieteellisellä tutkimuksella osoittaneet Saharan olleen muinoin hedelmällistä viljely- ja laidunmaata. Edelleen on selvinnyt, että keskisessä Saharassa (nykyisessä Libyassa) vallitsi korkeakulttuuri jo ennen Niilinlaakson (Egyptin) vastaavaa. Ranskalaisten arkeologien mukaan kulttuurialue oli ulottunut aina Malista Egyptin rajoille saakka. Kulttuuriympäristön tutkiminen on selventänyt siellä asuneen väestön elämää ja rodullisia piirteitä, joita Libyasta jo v. 1958 löydetty nuoren mustan pojan muumio on täydentänyt (Mystery of the Black Mummy).

Saharan sivilisaatio ja sen tuhoutuminen

Urantia-kirja, käsitellessään rotujen ja kulttuurien levinneisyyttä 25 000 vuotta sitten, kertoo (s.868) Saharan sivilisaatiosta, jota asutti indigonmusta rotu (joka on eräs mutaatioiden kautta syntyneistä värillisistä roduista, s.722). Mustat kansanheimot olivat kuitenkin myöhemmin (ilmeisesti alkaen noin 15 000 vs) siirtymässä kohti etelää, jonne Saharan yhä lisääntyvä kuivuus heidät pakoitti (s.871). Sekoittunut värillisrotu, joka oli saanut merkittävän rodullisen lisän (s.873) Mesopotamiasta tulleilta andiiteilta, siirtyi kohti Egyptiä. Myöhemmin Mesopotamian kulttuuri ja elinkeinot siirtyivät Niilinlaaksoon, sillä noin 10 prosenttia andiiteista (s.974) raivasi tiensä Arabian halki Egyptiin (saharalaisten vaikutus muinaisegyptiläiseen korkeakulttuuriin jää epäselväksi). Vuosituhansien kuluessa Mesopotamian kulttuuri siirtyi (Turkestaniin siirtymisen ohella) Saharaan, Niilinlaaksoon ja lopulta Välimeren saarille ja Kreikkaan (s.895). Mesopotamian tulvat 5 000 eKr (Raamatun vedenpaisumus) johti osaltaan andiittisivilisaation hajoamiseen, sumerilaisten ollessa viimeiset andiitit (s.875). Andiittikulttuurista tulivat ne käyteaineet, jotka lopulta johtivat nykyisen sivilisaation kehittymiseen (s.877).

Sahara oli muinoin (s.889) avaraa laidunmaata, jonne mesopotamialaiset toivat mukanaan lampaat, vuohet ja nautaeläimet (kuten myös Niilinlaaksoon). Maan kohoaminen ja sadetuulten kääntyminen pohjoiseen muuttivat kuitenkin savannit vähitellen hiekka-aavikoksi ja hajoitti tämän kukoistavan sivilisaation tummaveriset asukkaat eri suunnille. Indigonmustat siirtyivät (s.890) keskisen Afrikan metsiin, joista eivät ole sen jälkeen poistuneet. Sekoittuneemmat ryhmät muuttivat Espanjaan (läntisestä Saharasta), Niilinlaaksoon ja Palestiinaan. Vähiten edistynyt ryhmä (Saharan tasangon itäpuolelta) siirtyi Arabiaan. Espanjaan siirtyneistä muodostui Välimerenrodun ydinryhmä, jota myöhempi sekoittuminen andiitteihin huomattavasti kohensi.

Afrikan ilmaston muutosten aikoihin tapahtui muitakin geologisia ja ilmastollisia muutoksia (s.890). Gibraltarin kannas petti erään maanjäristyksen seurauksena ja Välimeren pinta nousi Atlantin valtameren tasolle. Myöhemmin Sisilian maakannas vajosi mereen ja Välimerestä tuli yhtenäinen meri, joka oli yhteydessä Atlanttiin. Myös Englanti irtosi mannermaasta ja Tanska nousi merestä. Näyttämö oli valmis andiittien (indoeurooppalaisten) lopulliselle invaasiolle, Egyptin korkeakulttuurin synnylle (s.894), valkoisten rotujen muodostumiselle (s.895-899) ja nykyisen sivilisaation kehittymiselle (s.900-911).

Pohjois-Afrikan kulttuuri ja Saharan musta muumio

Egyptologit uskovat mielellään, että Afrikan ainoa muinainen korkeakulttuuri olisi kehittynyt Niilinlaaksoon. Saharasta (Libyasta) löydetty musta muumio sai kuitenkin Yorkin yliopiston egyptologin, Joann Fletcherin, kiinnostumaan asiasta. Radiohiiliajoituksen perusteella mustan pojan muumio oli ainakin 5 600 vuotta vanha, noin tuhat vuotta vanhempi kuin egyptiläiset muumiot. Hyvin säilyneen mustan pojan muumiointitekniikka oli kehittynyttä, mm. sisäelimet oli poistettu balsamoinnin yhteydessä. Se sai löytöpaikkansa mukaan nimen Uan Muhuggiag, säilytyspaikka on Tripolissa. Mainittakoon, että tohtori Fletcher saattaa olla (epäilyksiä myös on) kuningatar Nefertitin muumion löytäjä.

Noin 10 000 vuotta sitten maapallon pyörimisakseli oli kallistunut siten, että Auringon säteily sai aikaan ilmastolliset olot, joissa Sahara sai monsuunisateita ja alue oli savannin kaltaista, viljelykseen ja laiduntamiseen soveliasta. Readingin yliopiston Kevin White on osoittanut satelliittitutkimusten avulla, että Saharassa oli muinoin järviä (maaperästä paljastui ns.paleojärviä). Whiten mukaan ensimmäiset ihmiset Saharassa olivat metsästäjä-keräilijät 400 000-70 000 vuotta sitten, kunnes kuivuus ajoi heidät pois, mutta sateiden käännyttyä takaisin alueelle, tulivat uudet asukkaat pystyttäen nyt tutkittavan sivilisaation (U-kirjan mukaan tämä oli Saharassa jo 35 000 vuotta sitten). Näin siis englantilainen tiimi, johtajanaan ilmastotutkija Kevin White.

Kölnin yliopiston Stephen Kropelin ja Rudolph Kuper puolestaan ovat tutkineet muinaisten ihmisten levittäytymistä pohjoisessa Afrikassa. Heidän mukaansa 10 500-5 500 vuotta sitten alueella oli vallitsevana ilmasto, joka sai aikaan savannimaisen muinaismaiseman, paimentolaiskulttuurin ja mahdollisesti ensimmäiset karjaa kasvattavat ihmiset. Kuper myös ehdotti, että kuivuuden pakottamana, ihmiset vaelsivat Niilinlaaksoon ja etelään (kuten U-kirjakin kertoo, paitsi, että muuttoliikettä oli myös Espanjaan ja Palestiinaan).

Perusteellisemmin Saharan muinaista kulttuuria on tutkinut italialainen tiimi, johtajanaan Savino
di Lernia (American Journal of Physical Anthropolopy, 2003, 120:pp.225-232). Löytämänsä ja tutkimansa luola(kallio)maalaukset ja piirrokset ajoittuvat aina 14 000 vuoden päähän. Piirroksissa esiintyy mm. kiraffeja, elefantteja, kameleita ja hevosia sekä ihmisiä jokapäiväisissä askareissaan.Tiimi on myös löytänyt eläinjäänteitä (luita) ja kasvijäänteitä, joiden hiili-14-ajoitus täsmää ilmastollisten, kulttuurillisten ja väestöllisten tutkimusten kanssa. On lisäksi löydetty kaiverrus, jossa ihmisellä on kuvattu koiranaamio; eläinnaamiot ilmestyivät Niilinlaaksoon myöhemmin. Keramiikkalöydöt (ruukun palaset) on ajoitettu n. 9 000 vuoden päähän. Tutkijoiden mukaan alueelle on muuttanut ihmisiä (eri rotuisia) Mesopotamiasta ja Palestiinasta n. 7 000 vs. Libya onkin kansojen sulatusuuni, kuten nykyinen etninen kirjo antaa ymmärtää (ja kuten U-kirjassakin mainitaan). Kaikki tiimit toteavat monsuunisateiden kääntymisen ja siitä aiheutuneen kuivuuden muuttaneen savannit vähitellen hiekka-aavikoksi ja pakottaneet ihmiset lähtemään eri suunnille.

Tieteen uudet löydöt ja modernit tutkimusmenetelmät vahvistavat U-kirjan kertomuksen Saharan muinaisesta sivilisaatiosta ja sen tuhoutumisesta kuivuuden seurauksena. Ajoituksessa esiintyvät eroavaisuudet johtuvat yksinkertaisesti radiohiiliajoituksen antamista liian lyhyistä ajoista, koska aika ajoin kosmisen säteilyn voimistuminen on lisännyt radioisotooppien määrää ilmakehässä.

Egyptin sekoittuneen värillisrodun synty

Urantia-kirjan mukaan (s.722) indigonmusta rotu on eräs niistä värillisistä roduista, jotka olivat syntyneet yht`äkkisten mutaatioiden tapahtuessa 500 000 vuotta sitten. Mustat ihmiset olivat värillisistä roduista vähiten eteenpäinpyrkiviä poistuen viimeisinä synnyinsijoiltaan Intian luoteisylängöiltä (s.725) ottaen vuosituhansien kuluessa Afrikan mantereen haltuunsa, eivätkä ole sieltä sen koommin poistuneet (paitsi milloin heitä on väkipakolla viety orjiksi). Tieteen out-of-Africa-teoria, jota (nykymuodossaan) monet tutkijat ovat epäilleetkin, saa pahan kolauksen. Toki esi-ihmiset asuivat Afrikassa, mutta ne kuitenkin muuttivat Euraasiaan jo 2-1 miljoonaa vuotta sitten (kuten eräs antropologien koulukunta on esittänytkin!).

Koska elämä etelämaissa oli helpompaa ja miellyttävämpää, indigonmustat siirtyivät Afrikkaan ja etevämmät rodut, jotka karttoivat tropiikkia, lauhkean ilmaston alueille (s.726). Metsissä elävät ihmiset ovat aina taantuneet, mutta lauhkeassa ilmastossa ja tasangoilla elävät kansat ovat edistyneet ja valloittaneet uusia asuinalueita alistaen, sulauttaen ja tuhoten paikallisia (ja tavallisesti) heikompia rotuaineksia. Vuosituhansien aikana vaeltaneet evolutionaariset värilliset rodut sekoittuivat neanderthaleihin, muihin maapallon kantarotuihin ja toisiinsa (s.727). Noin100 000 vuotta sitten tapahtui mustien suuri exodus Palestiinan kautta kohti Afrikkaa. Myöhemmin nämä fyysisesti väkivahvat indigokansat tulivat Egyptiin (s.728) sulauttaen alkuperäisen väestön itseensä, sekoittunut värillisrotu oli syntynyt (s.871), ja se ajoi indigonmustat Afrikan mantereen sisäosiin ja Saharan silloin hedelmällisille viljely- ja laidunmailla (jossa U-kirjan mukaan oli kehittynyt sivilisaatio ainakin 35 000-15 000 vuotta sitten). Tällainen oli tilanne pohjoisessa Afrikassa, kun lähestyttiin cromagnonin syntyaikoja ja neanderthalilaisten tuhoutumista (noin 30 000 vuotta sitten), jääkauden lähetessä loppuaan.

Siirrymme ajassa eteenpäin andiittien viimeisiin vaelluksiin ja mesopotamialaisten maastamuuttoon noin 5 000 eKr (s.894). Maailman sivistyksen keskus siirtyi tämän muuttoliikkeen seurauksena Eufratinlaaksosta Niilinlaaksoon tulokkaiden tuodessa mukanaan kulttuurinsa ja elinkeinonsa. Andiitit mm. rakensivat Egyptin ensimmäisen kivipyramidin (arkkitehtina Imhotep). Tämän loistavan kulttuurikauden lopetti Niilin varsilla käyty sisällissota ja alueelle tulvehti Arabian alemmantasoisia heimoja ja etelän mustia. Sosiaalinen kehitys taantui yli viidensadan vuoden ajan. U-kirjan mukaan Egyptiä hallitsi sekoittunut värillisrotu, joka oli saanut kohennusta Mesopotamian siirtolaisista (andiiteista). Kuitenkin, etelän indigonmustien invaasio antoi mahdollisuuden  mustien faraoiden (lyhytaikaiselle) hallituskaudelle, kuten tieteilijät ovat Sudanin arkeologisia löytöjä tulkitessaan esittäneet.

Egyptiläisten antropologiaa. Tieteen uusimmat tutkimukset

Olivatko muinaiset egyptiläiset mustia afrikkalaisia ja onko joskus ollut mustia faraoita? Tämä on useiden tutkimusryhmien tieteellisen mielenkiinnon kohteena. Egyptologit ym. tieteilijät ovat lähestyneet ongelmaa monitieteellisesti ja monipuolista antropologista, arkeologista, historiallista ja kulttuurillista lähdeaineistoa käyttämällä. Näihin kuuluvat, ensinnäkin, luurankolöydöt ja kallonmittaukset ja niiden entisöinnit sekä dna-analyysit ja ajoitusmääritykset, toiseksi, löydetyt vanhat tekstit (hieroglyfit), kolmanneksi, klassisten (kreikkalaisten ja roomalaisten) kirjoittajien tekstit ja rotukuvaukset, neljänneksi, muinaisten egyptiläisten taiteelliset kuvaukset itsestään, viidenneksi, muut kulttuuriin liittyvät arkeologiset todisteet. Seuraavassa tutkimustuloksia.

Gizan yksityishaudoista 4. dynastian ajoilta (n.2 500 eKr) on tutkittu kaksi kalloa, joiden entisöinti paljasti toisen piirteet negridiseksi ja toisen kaukasidiseksi. Brittiläinen egyptologi Brian Emery oli esittänyt kallonmittausten perusteella, että esidynastisen kauden loppuvaiheessa (n.3 000 eKr) uusi idästä tullut rotu valloitti Egyptin. 1990-luvun luurankoaineiston analyysit osoittavatkin, että muinaisilla egyptiläisillä oli ollut sulautumista Etelä-Aasiasta (kuten Mesopotamiasta) tulleisiin rotuaineksiin (kuten U-kirjassakin kerrotaan). Amerikkalainen antropologi C.Loring Brace toteaakin, että muinaisia egyptiläisiä ei voi kategorioida valkoiseen tai mustaan rotuun kuuluviksi. Gizan pyramidin löytöjen ja muiden antropologisten tutkimusten perusteella muinainen väestö on ollut valtaosaltaan kaukasidista (sekoittunutta värillisrotua), mutta myös negridisiä (merkittäviä) yksilöitä on asunut Niilinlaaksossa (ja tietysti aasialaistyyppisiä maahanmuuttajia).

Sveitsiläis-ranskalainen arkeologiryhmä on tutkinut Sudanin alueelta löydettyjä vanhoja tekstejä. Näiden hieroglyfien avulla on voitu hahmottaa Kushin maan (Nubian) mustien asukkaiden ja  egyptiläisten kanssakäymistä aina 4 000 vuoden päähän. Kushin armeija tunkeutui Egyptin pääkaupunkiin Luxoriin ja ryösti mm. Karnakin temppelin (rakennettu n.2 500 eKr). Myöhemmin (n.750 eKr) Kushin valtakunnan (musta) hallitsija nousi myös Egyptin valtaistuimelle (mustien faraoiden aika lienee kestänyt noin sata vuotta). Nämä Sudanin arkeologisesta aarreaitasta löytyneet hieroglyfit kertovat (U-kirjan tavoin) etelän mustien ja egyptiläisten taisteluista ja negridisen aineksen invaasiosta (s.894).

Kreikkalaisilla ja roomalaisilla kirjoittajilla mustan rodun mittapuu oli Etiopia, jonka asukkaiden kuvattiin olevan mustimpia maailman tuntemista afrikkalaisista (pätee aika hyvin tänäkin päivänä Afrikan sarvessa). Klassiset kirjoittajat esittivät myös, että etiopialaiset ovat eteläintialaisten ja egyptiläiset pohjoisintialaisten kaltaisia (joka sopii hyvin U-kirjan rotukuvauksiin ja nykytieteen käsityksiin egyptiläisten kaukasidisen piirteen perusteella).

Muinaiset egyptiläiset kuvasivat itseään  (ja muitakin kansoja) lukuisissa taideteoksissa. Analysoimalla maalauksia, veistoksia, piirroksia ja muita arkeologisia muinaislöytöjä, tutkijat ovat havainneet, että egyptiläiset näkivät itsensä mustien afrikkalaisten ja vaaleiden (usein parrakkaiden) aasialaisten välimuotona. Kuninkaiden laaksossa sijaitsevien faraoiden (Seti I ja Ramses II) hautojen kuvakohtaukset esittävät punaruskeaihoisia egyptiläisiä, joiden ihonväri eroaa selvästi mustaihoisista kushilaisista (nubialaisista) ja vaaleaihoisista aasialaisista (U-kirjan andiiteista ja historian mesopotamialaisista). Laajemmat muotokuvien analysoinnit paljastivat, että ihonväri vaihteli yleensä tummanruskeasta vaaleaan. Tulokset ovat täysin yhtäpitäviä U-kirjan sekoittuneen värillisrodun ja mesopotamian tulokkaiden kanssa, kuin myös indigonmustien (tieteen nubialaisten eli kushin armeijan) ajoittaisten invaasioiden kanssa.Tätä kuvaa täsmentää Mesehtin haudasta löydetyt pienoisveistokset, joista toiset kuvaa punertavanruskeita egyptiläisiä sotilaita ja toiset mustaihoisia nubialaisia palkkasotureita. Flinders Petrie on esittänyt (kallomittausten perusteella), että vanhan valtakunnan pyramidit rakensi joukko Aasiasta tulleita maahantunkeutujia (U-kirjan andiittiarkkitehti Imhotep, s.894).

Tieteen loppupäätelmä (ajalta 1990-2005) on kuin Urantia-kirjasta: Niilin varrella väestö oli muinoin rodullisesti sekoittunutta ja vaihteli etelän täysin negridisistä yksilöistä pohjoisen vaaleahkoihin ja suorahiuksisiin kaukasidisen piirteen omaaviin yksilöihin, joissa oli selvästi havaittavissa sulautumista eteläisen Aasian maahanmuuttajiin, rotuihin, joilla on yhteisiä piirteitä indoeurooppalaisten kanssa.

Ihmisen alkuperän arvoitus löytyy täältä.               Etusivu